Lähden kävelylle suuntana lähimetsä. Tiedän mitä isoin polku tuo tullessaan, olenhan jo muutaman kerran sitä pitkin kulkenut.
Ajattelen että haluan nähdä sen pienen kukkaniityn joka tutun reitin varrella on. Niityn reunaan päästyäni joudun toteamaan että se pieni niitty on ajettu matalaksi. No onhan jo elokuu, ajattelen. Mietin myös että olenko nyt pettynyt kun en nähnytkään sitä mitä haluan? Jatkan matkaa, tarkastelen ympäristöä samalla. Onhan sinne niityn reunaan jäänyt kukkia ja aurinkokin paistaa.
Poikkean seuraavaksi tältä tutulta reitiltä hieman pienemmälle polulle. Polku johtaa isolle aukealle, joka on myös selvästi ollut täynnä pitkää heinää ja kukkia mutta nyt se on ajettu lyhyeksi. Jatkan metsän reunaa pitkin, koska siinä on selvä reitti jota kulkea. Hetken päästä sanon itselleni "pysähdy". Pysähdyn ja katson taakseni. Takanani näen kuljetun polun eri perspektiivistä katsottuna. Mikään ei houkutellut menemään lähtemään takaisin suuntaan josta olen tulossa. Haluan mennä eteenpäin.
Matka jatkuu leveämpänä polkuna, melko suorana voimalinjaa pitkin. Meinaan tuijottaa kokoajan jalkojani ja minun on toistettava itselleni että "Nosta pää ylös ja katso ympärillesi. Katso eteenpäin." Hetken päästä huomaan että kyyneleitä alkaa valua silmistäni, aivan ilman syytä, ilman sen suurempia ajatuksia. Näin joskus tapahtuu, ainakin minulle. Pyyhin ne ja huomaan yksin hymyileväni asialle. Pienen ylämäen ja varjoisan kohdan jälkeen aurinkokin osuu jälleen polulleni.
Jatkan matkaa, enkä poikkea enää takaisin metsään vaan pysyn voimalinjan antamassa suunnassa loppumatkan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti